Vertriebsbüro in Frankreich

Olemme asuneet Larzacin juurella jo yli 20 vuotta.
Vuodesta 2010 lähtien toimistomme ”direktemang” on sijainnut sen huipulla.

”DER LARZAC” oli 1970-luvulla myytti, joka liittyi alueeseen, jota sen eristyneisyydeltään ja villiyteltään voidaan parhaiten verrata Schwäbische Albiin. Koska Larzacilla ei kuitenkaan asu schwabeja, vaan vallankumouksen uhkaamia ranskalaisia, sen historiaa ei voi verrata schwabien kepposeen, vaan se muuttui vakavaksi todellisuudeksi vuonna 1999, kun McDonald’s-ravintola Millaussa purettiin.

Larzac on lähes 800 metrin korkeudellaan yksi lukuisista ylätasangoista Lounais-Ranskassa, noin kolmen ajomatkan päässä Barcelonasta. Täältä alkaa espanjalaisen ”R”-kirjaimen rullaava ääntäminen. Toukokuussa tienvarsilla ja kivisillä laitumilla kukkivat henkeäsalpaavan kauniit orkideat, ja täältä on peräisin maailmankuulu Roquefort-juusto.
Sumuiset marraskuun päivät keskellä kesää eivät ole harvinaisia, eivätkä myöskään kirkkaan sininen taivas itsepäisessä helmikuussa. Sekunneissa muodostuvat sadeseinät voivat karkottaa päivien ajan jatkuneen keskikesän helteen. Nopeammin kuin ehtii ajatellakaan, tihkusade muuttuu lumeksi, ja hetkessä jopa toimiston edessä olevat lampaat liukastuvat jäällä.

Tämän seudun asukkaat ovat omalaatuisia, vaiteliaita, ylpeitä ja ahkeria. Lahjakkaat lapset lähtivät aiemmin papiksi opiskelemaan Rodezin seminaariin, muut seurasivat kuten aina perheen perinteitä, olipa kyseessä sitten paimen, maatyöläinen, työ Roquefortin juustokellareissa tai, jos oli pakko, tyhjäntoimittaja ”Grande Caféssa” tai ”Chez Albainissa”.

Nykyään kaikki näyttää olevan hieman erilaista. Ehkä löytyy työpaikka Millau’n viaduktilta, matkailualalta tai ”silti jotain” Roquefortista.
Yksi asia kuitenkin säilyy: kaikki ovat lopulta iloisia, kun lapset ja lapsenlapset löytävät työpaikan kaukaisen Pariisin seudulta ja Aveyronin departementin vaatimattoman elämän vaikeudet ovat näin päättyneet (ainakin oman perheen osalta). Mielenkiintoista sivutietoa on, että suuri osa Pariisin bistroista on aveyronilaisten ”maastamuuttajien” omistuksessa. Paikallinen keittiö nauttii erinomaista mainetta, sillä suurelta osin koskematon maisema tarjoaa elintärkeitä raaka-aineita, joista on nykyään tullut ylellisyyttä: porcini-sieniä, kastanjoita, lampaanjuustoa, lampaanlihaa, metsämarjoja ja riistaa.

Tuulet ovat puhaltaneet tasangon tyhjäksi jo vuosisatojen ajan. Siellä ei ole puita, vain matalia pensaita. Siksi siellä ei ole myöskään hedelmällistä maaperää, vaan vain kivisiä alueita. Mikään ei suojaa, mikään ei ole suojassa. Tuuli viheltää korvissamme, ajaa kyyneleet silmiin ja kaiken elävän talliin ja taloon.

Kun Ranskan hallitus etsi 1970-luvulla paikkoja sotaharjoituksiin, se ajatteli heti Larzacia. Hylätty alue, jonka maanomistus oli usein enää vain lasten ja lastenlasten käsissä, jotka asuivat kaukana suurkaupungeissa. Paikalliset maanviljelijät selvisivät vaivalloisesti, riippuen Roquefort-teollisuuden suurista meijereistä.
Näin asian näkivät tuolloiset mielenosoittajat.
30 vuotta myöhemmin heidän visionsa itsenäisestä maanviljelystä on näkyvissä paikan päällä ja ”ostettavissa” luomukaupoista. Mutta siitä myöhemmin.

Kuten elämässä usein käy, jo tuolloin oli joitakin maanviljelijöitä, jotka eivät halunneet suvaita jo olemassa olevan sotilasalueen laajentamista. Valtion suunnitelman mukaan koko Larzacista oli tarkoitus tulla sotilaallinen suljettu alue. ”Kuoleman harjoitusleirin” (”champ d’entraînement pour la mort”) läpi ei enää olisi voinut ajaa, vaan olisi pitänyt kiertää se kaukaa ulkopuolelta.
Mutta tämä ei ollut suurin huolenaihe, vaan paljon pahempaa oli oivallus siitä, että luonnonpuisto oli tarkoitus muuttaa sotilasalueeksi.

Ennen kuin La Cavalerien kylän asukkaat ja muu väestö ehtivät tajuta asiaa, Pariisi oli jo ostanut huomattavan määrän maata ja noussut koskemattoman elinympäristön suurimmaksi ja tärkeimmäksi omistajaksi. Ei kuitenkaan sen säilyttämiseksi, vaan sen muuttamiseksi sotavyöhykkeeksi.

Vuonna 1971 alkoi legendaarinen mobilisaatio, 68-liikkeen komeetan häntä. Satoja ihmisiä saapui Larzaciin, yöpyi teltoissa, pystytti mielenosoituskylän ja miehitti maata. Siellä pysyttiin niin kauan kuin rahaa tai lomaa riitti, ja jotkut jopa siihen asti, kunnes vastarinta oli vakiintunut. Saksassa osallistuimme innokkaasti mielenosoituksiin ”vapaa Larzac” -motton alla. Ydinryhmä, Larzac-pendelöijät, piti meidät ajan tasalla säännöllisissä tiedotustilaisuuksissa.
Itse olin silloin Heidelbergissä tapahtumien keskellä, vaikka (rehellisesti sanottuna) en oikeastaan tiennyt, missä Larzac sijaitsee. Tuon ajan elämäntodellisuudessa Etelä-Ranska oli kaukana oleva seikkailumatka.
Minun kaltaisilleni mukana kulkijoille kohtalo oli ilmeisesti varannut jyrkemmän suunnitelman. Ja niinpä päädyin tänne, todennäköisesti viimeisenä jäänteenä Heidelbergin ”Vapaa Larzac” -aloitteesta.
Larzacin mottona ”Vapaata elämää varten” olemme vuosien ajan pyörineet ja pyöritelleet, panostaneet valtavasti luottamusta ja työvoimaa itsenäiseen elämään ja onnistuneet ottamaan vapaushyppyn tässä omalaatuisessa maisemassa, jolla on omapäinen historiansa.

Mutta emme ole ainoita – tarina jatkuu:
Sotilastukikohdan laajennushanke peruttiin vuonna 1981, ja Ranskan valtio oli siihen mennessä ostanut 6 300 hehtaaria maata, joka jakautui 12 kunnan alueelle. Sillä välin – kymmenen vuoden kiistojen jälkeen – monet Larzacin mielenosoittajista ja vastarintaliikkeen jäsenistä olivat asettuneet aloilleen, löytäneet työpaikan Millaussa (kuten Michèle Vincent kaupunginkirjaston johtajana), taistelutovereidensa kanssa perustaneet juusto-osuuskunnan (kuten André Parentie, jonka lampaanjuustoa myydään erikoisuutena saksalaisissa luomukaupoissa) tai jopa tehneet uraa eurooppalaisessa politiikassa (kuten José Bové).
Yhdessä vastarintaan osallistuneiden maanviljelijöiden ja armeijan ostamien maatilojen talonvaltaajien (tai pikemminkin maatilojen valtaajien) kanssa perustettiin hallinnointiyhtiö (SCTL). Yhteisö neuvotteli puolustusministeriön kanssa ja saavutti 30 vuoden sopimuksen. Vuoden 2013 jälkeen sopimusta on jatkettu aktiivisten ”larzacilaisten” ansiosta, ja Larzac toimii edelleen malliesimerkkinä ainutlaatuisen maaseutualueen elvyttämiselle ja säilyttämiselle.
(Tämä paratiisimainen paikka sijaitsee aivan Millau’n huipputeknisen sillan vieressä, moottoritien halkomana ja turistien suosiossa.) Nuoret viljelijät voivat vuokrata maatilan ja hoitaa sitä eläkkeelle jäämiseen asti. Sen jälkeen 85 jäsenyhdistyksen hallituksen kanssa etsitään ratkaisu tulevaa aikaa varten. Myös tätä yritetään järjestää.

Toisen, protestiliikkeestä syntyneen yhdistyksen (GFA) tavoitteena oli ostaa maata, jotta se voitaisiin ”napata armeijan nenän edestä”. Maata hankitaan edelleen säännöllisesti (tähän mennessä 1 200 hehtaaria). Näin uusille viljelijöille tarjotaan mahdollisuus asettua Larzaciin ilman omia taloudellisia investointeja, mutta myös ilman omaa omistusta, sillä jokainen uusi hankinta kuuluu myös yhteisölle.

Useat tilat ovat sittemmin siirtyneet luomutuotantoon. Vierailimme yhdistyksen ”Bergers du Larzac” -juustolassa vuonna 1993 Hermann Beerin ja Bruno Schilcherin kanssa ja luimme pohjan myöhemmälle yhteistyölle. Nykyään juustola on suora naapurimme.

Larzacin elämä on hieman unohtunut; tuon ajan Heidelbergin aktivistit ovat ehkä jääneet eläkkeelle tai muuttaneet pois.
Jäljelle on jäänyt elämäntapa, joka on selvinnyt 2000-luvulle asti. Laajennus pysäytettiin, ja loput Larzacista jätettiin paikallisille asukkaille ja kiisteleville osapuolille. Sotilastukikohta on nykyään eurooppalainen sotilaskoulutusleiri. Siellä ammutaan toisinaan vieläkin, tai yöllä taivaalle nousee valoammuksia. Paikalliset asukkaat, joihin mekin luemme itsemme, voivat osallistua leirillä järjestettäviin liikuntakursseihin.
Yhteiselo toimii.
Itse sotilasvastustajien projekti on koskettanut minua syvästi, sillä se elää edelleen ja luo elämänlaatua sekä työpaikkoja.
Entiset saksalaiset Larzac-aktivistit ostavat usein luomukaupasta hedelmiä tai juustoja, jotka ovat peräisin heidän mielenosoitusaikansa, ja tukevat näin vanhanaikaisella tavalla nuoruutensa hanketta.
Tämä tieto saattaa tehdä monista meistä tyytyväisiä ja onnellisia, ja se on myös tämän Larzacissa toimivan juustomyyjän kirjoituksen tarkoitus.